Noin puoli tuntia sitten hermoni menivät taas tähän julmaan maailmaan. Tulipahan vaan mieleen, etten minä tosissani voi katsoa näitä ihmisiä suoraan silmiin kun he edustavat kaikkea mitä vastustan. Ja katsopas vain, olen vieläpä riippuvainen näistä henkilöistä seuraavat pari vuotta.
En vaan oikeesti voin tehdä vielä sitä mitä haluan. Enkä olla se henkilö joka haluan olla. Kumpa olisin edes vuoden vanhempi..
Ärsyttävistä tilanteista paetttuani lähdin kävelemään kotia kohti. Toivoin vain (ja toivon kyllä hiukan vieläkin) että voisin vain nukkua kaksi vuotta ja karata sitten maailmalle. Tein pakosuunnitelmia, kunnes löysin sen sulan tieltä.
Sara, nyt oikeasti järki käteen. Voitko sä muka paeta tätä julmaa maailmaa? Eikö ois paljon järkevämpää alottaa jo nyt matka kohti sitä mitä sä haluut olla, edes pienin askelin? Muistatko eilisen? Nouse nyt hyvä tyttö ylös sieltä kroonisesta melankoliastasi ja tee jotain.
Päätin että ehkä mä kuitenkin nukun vain puoli tuntia ja teen sitten jotain. Että ehkä kaikki on sitten paremmin. Saavuin kotiin, mutten mennyt tarpeeksi nopeasti huoneeseeni. Rakas kotiväkeni aloitti taas jo liian tutuksi käyneen rasistisen ulinansa. Olisi tehnyt mieli sanoa pari valittua sanaa, mutten viitsinyt. Joudun kuitenkin elämään heidän kanssaan vielä kaksi vuotta. Eikä mun kyllä tarvinnut sanoa mitään, riitti vaan kun mä tajusin sen jutun.
Ei ole oikea ratkaisu paeta sinne peiton alle. Maailma on paha paikka, mutta se ei muutu paremmaksi ulinalla. Ihan sama vaikka olet muka liian nuori, pää pystyyn ja toimintaan vaan. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto, eikä odottelu. Sara, sun aika on just nyt. Lue se lappu, perusta päämaja ja tee mitä sun täytyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti